Legendaa rockista, osa 1: Diamond Dave

Näin äsken jonkun radiossa pyörineen bändin levymainoksen. Unohdin bändin nimen jo nyt, mutta tiedän että kyseisen bändin biisi on pyörinyt radiossa ja olen vittuuntunut siitä lyhyeksi hetkeksi, kuitenkin yllättävän suuriakin määriä kerralla. Lyhyeksi hetkeksi, sillä nämä "here today, gone later today"-bändit ja artistit tuppaavat unohtumaan saman tien, kunnes jossain toisessa kaupassa tai töissä kuulee saman biisin taas. Bändiä eivät kunnolla muista enää vuoden päästä edes ko. biisistä tykänneet ihmiset, meidän loppujen kiristellessä jo uusien samanlaisten nobodyjen kanssa. Kunnon aivottomasta hömpästä Haddawayn tyyliin pääsee yli ja alkaa pitää pidemmän päälle, camp-henkeä, veljet ja siskot, camp-henkeä!

"Vakavan ja koskettavan" musiikin kanssa taas on huomattavasti vaikeampaa, sillä vaikka kaikenlaisissa tusinaslovareissa ja "ihmisen sisintä koskettavissa" kappaleissa on joskus oikeasti pyritty tekemään musiikkia sanoman kanssa, on otetta oikeasta elämästä oikeasti yhtä paljon vähemmän kuin sillä kaverilla joka löi semirahoiksi mölisemällä mikrofoniin "I like to move it move it". Todennäköisesti kun se jälkimmäinen kaveri kerkesi pitää edes hitusen verran enemmän hauskaa elämänsä aikana, ja onhan enemmän totta että kannattaa pysyä liikkeellä, "move it", kuin istua ja haaveilla ikuisesta rakkaudesta, sillä se ikuinen rakkaus on tuolla ulkona tänä iltana, pyörittämässä mahdollisesti hiukan reilua ahteriaan kun kuulee "move it". Vakavan hitaan aikana se esittää vaikeasti tavoiteltavaa mutta kun olisit hivuttanut itsesti likelle vauhtibiisin aikana, kaapisit nyt sormillasi tuota herkullista ahteria, etkä edes kuulisi mitä siinä hömppäslovarissa lauletaan, paitsi että "I believe, eternal love, yeah I'll be there, come back to me, anything for you". Paitsi että "anything for you" jäi asteelle jossa sanoit kamulle "en mä jaksa", nyt olet kotona möllöttämässä ja kuuntelemassa sitä samaa slovaria. Mahdollisesti syöt myös suklaata tai juot bisseä, ja säälit itseäsi. MOVE IT!

Bussit ovat oikea seniilin musiikin mekka. Miksi busseissa soi aina radio niin hiljaisella? Lisääkö se seniilin musiikin seniiliä vaikutusta, ettei se vaan häiritsisi seniilejä ihmisiä sillä hetkellä kun he eivät haluakaan kuulla seniiliä musiikkiansa? Seniilit ihmiset vaikuttamassa niihin ihmisiin jotka oikeasti tarvitsevat päivittäisen ja tunnittaisen annoksensa musiikkia. Pitääkö vanhoille ihmisille busseissa muka antaa rauha? Pitääkö vanhoista tuntemattomista ihmisistä edes välittää? Pitääkö yleensäkään tuntemattomista ihmisistä välittää? Onko tuntemattoman auttamisesta joskus oikeasti jotain hyötyä? Ovat nuo vanhukset enimmäkseen aika vittumaista porukkaa kuitenkin, jos ei muuten niin haisevat virtsalle. Jos ei muuten, niin sitten siksi että ovat aina paniikissa, poistuessaan bussista pukevat jo vartti ennen päätepysäkkiä, ihan kuin bussikuski ei ulostaisi kaikkia asiakkaita päätepysäkillä. Laivareissuilla eteisaula on jo tuntia ennen täynnä eläkeläisiä, joilla ei olisi oikeasti kiire mihinkään muualle kuin pois edestä. Nooh, ei seniili musiikki ole aina vanhusten vika, mutta sillä ahdistuneella hetkellä kun elämän suolaa, musiikkia suolletaan väärällä voljyymillä, väärältä levyltä, väärällä tyylillä, väärällä sanoilla ja väärällä soitolla, ei aina tarvitse olla hulttio nuorisorikollinen siihen että mummojenkin kevyt monottaminenkin käy varmasti mielessä, niiden perinteisten kirosanojen yhteydessä. Niin, puhumattakaan krapulapäivistä...

Tutustuin Van Haleniin joskus silloin 70-luvun loppupuolella, teini-iässä. Eipäs, vaan 90-luvun alussa, mutta olen usein toivonut että olisin elänyt jo 15-30 vuotta aiemmin, sillä minä missasin kaikki klassisen rokin vuosikymmenet. Vinyyliltä löytyi Van Halen ja David Lee Roth puolivahingossa sitten 90-luvun alussakin, mutta vaikka kuinka tämä suuri persoona ja showmiesten kuningas vaikutti sisimpääni vieläkin enemmän kuin lapsuuden vinyylilevyjen Johnny Cash, Elvis Presley, Beatlesit ja The Queen, sekä Suomen monilahjakkuus Vesa-Matti Loiri, ei se koskaan tule olemaan ihan sama asia, ei.

Roth ja Van Halenin veljekset mullistivat hard rockia etenkin Eddien kitarasankaruudella, luoden pohjaa loputtomalle määrälle myös nykyisistä metallikitaristeista, joka on merkittävä asia ottaen huomioon että valtaosa rock-musiikin nykyisestä edistyksestä tapahtuu nimenomaan metallin saralla. Tyylillään Van Halen taas loi pohjaa loputtomalle määrälle tukkahevibändejä Poisonista Wingeriin, noilta bändeiltä unohtui vain se mikä Van Halenista teki legendaarisen, musiikki. Kapellimestari Dave lähti sitten yhdessä vaiheessa luomaan soolouraa, ja Van Halen hommasi uuden laulajan, mutta mikään ei ollut enää entisensä, alkuperäinen kokonaisuus kun oli vielä paljon enemmän kuin osiensa summa, eikä sitä taikaa pysty kukaan luomaan kirjasta tai kaavasta liitutaulussa seinällä. Se vain syntyi lahjakkuuksien käsissä kovan yrittämisen ja silmäkulmassa olleen pilkkeen ansiosta, ja niin kauan kuin pilke ja vire säilyi bändi synnytti huikeaa musiikkia ja pisti pystyyn maagisia konsertteja, ja niiden avulla bändi jäi mieleen - ja rockin historiaan - bändinä joka oli niin kova että kellot tippuivat ranteesta.

Jos en olisi oppinut mitään mitä noissa levyissä ja tuhansissa sanoissa kappaleiden sisällä ja rivien välissä sanotaan, haaveilisin noista ajoista. Pinnallisesti koreilevissa sekoiluissa ja mukahauskuuksissa, panojutuissa ja huumeissa kun on kuitenkin vain se pahvinen paketti, visio jolla tuote saatiin huomatuksi sieltä hyllyltä, ja kokeilumielessä myös ostoskoriin. Pääpaino oli siinä että itse musiikki ja asenne olivat luonnollisessa, tiukassa mutta tarttuvassa kunnossa, sillä lopussa vain sillä oli merkitystä. Vain se saa kaiken tämän toimimaan vieläkin, päivästä toiseen ja aina. Keskittymään olennaiseen ja tekemään kaiken tyylillä ja hymyillen, sillä jossain vaiheessa aika jättää, elämä jatkuu, mutta se tyyli ja hymy muistetaan. Siksi sanon että meidän DK:ssa täytyy tehdä samoin! Minusta myös tuntuu että niinhän me teemme, mutta työ on vasta alussa, olemme vielä kuitenkin jonkinmoinen "tempausryhmien" autotallibändi.

Nuo eivät ole yksin minun sanojani, sillä olen sisäistänyt sen tämän musiikin kautta. Eikä tämän ole tarkoitus olla mikään american dream-palopuhe, kunhan kannustan kavereitani. Se, että pitää jalat maassa ei tarkoita että pitäisi pyydellä anteeksi. Täytyy vain muistaa tehdä kovasti töitä onnistuakseen, eikä vain odotella kotonaan, paikallaan että jotain tapahtuisi. Täytyy aina uskaltaa lähteä reissuun, ja kokeilla kaikkea...kahdesti! Ainoat seikkailut joita katuu kun ovat ne jotka missaa...paskoistakin kun muistaa jälkeenpäin vain ne hyvät puolet, ja enemmän ahdistaa kun ei uskaltanut lähteä, kun joutuu miettimään "mitä jos".

Ovatpa nämä sanat ja ajatukset, tämäntyylinen asenne muuten vieneet myös minua melko kauas, sillä vakavasti epäilen että en olisi koskaan viettänyt aikaa Tanskassa ja kaikilla noilla reissuilla joihin sitten maltoin lähteä kun uskalsi hiukan kokeilla jotain uutta ja istua uuteen pöytään, uuteen tilanteeseen. En tiedä voidaanko meriittinä sitten pitää että asun nyt Hämeenlinnassa ja kirjoittelen yöllä nettiin tarinaa mummojen potkimisesta, tai mahdollisista muista seniilin musiikin aiheuttamista väkivaltaisista ajatuksistani ainakin tietotekniikkaa kohtaan, mutta DK-väen kanssa täältä käsin on ainakin onnistunut pitämään isosti hupia ja löytämään paljon ystäviä DK-porukasta. Spoilauksilla tai ilman.

*****

Tarinan opetus on se että ei kannata hukata paristojensa laturia, sillä musiikki saattaa loppua kesken matkan teon.

David Lee Roth ja Van Halen suunnitelmien mukaan kesäkiertueella 2007, yhdessä yhteensä 22 vuoden tauon jälkeen.

21.2.07 Golden AWe
Tähtitoimittaja
DK-News


Tänne voit laittaa kommenttia ja keskustelua aiheesta!

Muita linkkejä:
- Van Halenin viralliset kotisivut
- Roth Army, DLR-fanien mekka
- Roth Armyn huikea keskustelupalsta