Paroni kiekon perässä - Suomikiekko kriisissä

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi ja lätkäskenessä pelejä pelaillaan vain rapakon takana jossa Teemu yrittää saalistaa ensimmäistä Cupiaan, tai ensimmäistä kertaa edes pääsee sitä yrittämään.

Westerlund vei kiekkoleijonat keväällä vastoin odotuksia finaaliin ja päätti valmentajakautensa mitaliin, jättäen oman saldonsa mittasuhteisiin nähden näyttävästi plussalle. Neljät arvokisat ja 3 mitalia, hyvä saavutus jos sitä tarkastellaan paperilla.

Kuitenkin rohkenen väittää että suomalainen kiekkoilu on kriisissä, enkä ole antamassa Westerlundille glooriaa tai synninpäästöä vaikkakin mitalitili on vakuuttava. Suomalainen kiekkoyleisö ainakin jatkoajassa on ottanut kriittisen linjan ja tuntuu siltä että menestykseen tai sen puutteeseen suhtaudutaan huomattavasti voimakkaammin kuin ennen.

Maajoukkueella suomessa on ollut aina erikoinen asema, leijonia on aina kunnioitettu ja menestystä on odotettu ja vaadittukin, nyt linjana tuntuu olevan se että menestyksen puutetta arvostellaan. Suomalaisia pelaa ennätysmäärä NHL:ssä, silti se toinen kultamitali antaa yhä odottaa tulemistaan. Kansaa janoaa kultaa ja alkaa käydä kärsimättömäksi.

Missä sitten on menestyksen puutteen syy? tarvitaanko sitä kuuluisaa päätä vadille, onko Pro-summanen liike oikeassa vai onko liitto ja Westerlund tehnyt työnsä oikein?

Ensimmäinen huomio on kiinnitettävä aina lippulaivaamme eli maajoukkueeseen, ei pelkästään maajoukkueen sijoittumiseen arvokisoissa vaan tapaan toimia, siihen miltä peli näyttää katsojan silmissä ja siihen tuntuuko se kotikatsomossa asti siltä että homma on hanskassa. Kyse ei ole aina siinä kuinka hyvin menestytään, vaan siinä kuinka hyvin olisi syytä menestyä, tai ei siinä, kuinka hyvin pelataan näillä resurseilla vaan siinä kuinka hyvin näillä resursseilla pitäisi pelata.

Ensimmäinen huomio on maajoukkueen pelaajien taso, NHL pelaajiemme halukkuus osallistua kisoihin, kaikki muistaa Torinon maalivahtikysymyksen, ulospäin saa kuvan että maajoukkueeseen ei ole NHL-pelaajilla enää niin kova hinku kuin aikoinaan, muistan vielä niitä aikoja kun lennätettiin puolivälierään Jyrki Lummetta pelkästään häviämään peliä, nykyään kesken kisojen ei tahdo pelaajia joukkueeseen tulla, pikkuvammat, sopimuksen uusiminen tai perheenlisäys painaa NHL-pelaajan vaakakupissa enemmän kuin MM-kisat ja kullan tavoitteleminen.

Onko syytä olettaa että NHL-pelaajat eivät arvosta MM-kultaa sen vertaa etteivätkö he sitä haluaisi takkansa reunalle? rohkenen epäillä, oletan että NHL-pelaajillamme on käsitys että menestystä ei ole tulossa, eikä ole syytä mennä edes kokeilemaan, helpompi siirtyä golfkentälle kuin lähteä pelaamaan joukkueessa jonka mahdollisuudet menestyä ovat aina yllättäjän roolin takana.

Maajoukkueessa pelasi viime kevään kisoissa kaksi NHL-puolustajaa, Nummelin joka kuuluu maajoukkueen jokakeväiseen runkoon ja Kukkonen joka on uransa alkuvaiheilla NHL:ssä, noususuunnassa, vaikkei kovinkaan jyrkässä, loput puolustajat olivat Euroopassa pelaavia lukuun ottamatta Koistista joka yllätti kaikki olemalla pelaamissaan otteluissa todella tasokas.
Euroopassa pelaavat puolustajat eivät nyt ainakaan sen suuremmin säväyttäneet ketään, pikemminkin aiheuttivat negatiivista keskustelua.
Näissä kisoissa Westerlundin pelastaa osittain se, että valittavana ei ollut muita. Mutta kaikki yhtyvät varmasti mielipiteeseen että Joni Pitkänen tai Sami Salo olisivat olleet vaikka puolikuntoisina vahvistus joukkueessa?
No, luonnollisesti syyt olivat ihan varmasti päteviä, mutta silti.

Maajoukkueen pelitapa tuntuu passivoituneen viime vuosina, Leijonat pelaavat peliä joka perustuu keskialueen puolustamiseen ja nopeisiin vastahyökkäyksiin, kuitenkaan ei näytä siltä että pelitapa on hallussa esim. verrattuna HPK:n vastaavaan "pelin kääntämiseen", sen suuremmin taktiikkaan pureutumatta, tuntuu siltä että Leijonien menestys tai sen puute on hiuskarvan varassa, sen yhden Torinon mailankatkeamisen ja aloitushäviön, Venäjä-pelin jatkoaikamaalin tai vastaavan pienen sekuntiin, tai yhden yksilösuorituksen takana. Painotan edelleen sitä että kyse ei ole siitä kuinka menestytään, vaan siitä kuinka tulisi menestyä.

Maajoukkue on saamassa seuraavalle kaudelle uutta vetoapua, miehistö vaikuttaa hyvältä ja uskon leijonavalmennuksen olevan ammattitaitoista (sitä se on tähänkin mennessä ollut, ammattitaitoista mutta johtamistavoiltaan väärää), Shedden tuo varmasti jotain uutta maajoukkueeseen ja Jalonen vaikuttaa sopivan nälkäiseltä ja intohimoiselta mieheltä johtamaan joukkuetta, kyseessähän on ikuisen kakkosen nostaminen ykköseksi, kukapa ei tietäisi Jalosen meriittiä ikuisen kolmosen nostamisesta mestariksi.
Uskoisin että pelitapa tulee olemaan aika paljon liikkeeseen ja suunnanmuutoksiin perustuvaa.

Pelaajavalintoihinkin varmasti tulee uudistuksia, toivottavasti maajoukkueeseen pääsisi jatkossa vain senhetkisen kuntonsa perusteella eikä vanhoilla näytöillä, olkoonkin että Westerlund oli MM-kisavalinnoissa edeltäjiänsä rohkeampi, on syytä toivoa että pelaajavalinnoissa otettaisiin jopa riskejä (jatkossakin).

Maajoukkue tai mikä tahansa joukkue koostuu yksilöistä, ja niiden yksilöiden laatu huolettaa kirjoittajaa ja miksei muuta kiekkoyleisöäkin. Näissä kisoissa otettiin studion puolella kantaa siihen että suomessa ei kasva Ovetschinin tai Nashin kaltaisia maalintekijöitä ja huippuyksilöitä, mikä tähän on sitten syynä?

Syitä on tietysti monia, suomessa odotellaan yhä sitä seuraavaa Teemu Selännettä jota ei välttämättä koskaan tule, eikä tule oikein mitään muutakaan, suomesta puuttuu lähes täysin huippuyksilöt, Teemun jälkeen hyökkääjäpelaajista ehdottomalle huipulle ovat päässeet vain Jere Lehtinen puolustavana hyökkääjän, Saku Koivu vikkelänä ja oivaltavana pelintekijänä ja Olli Jokinen vahvana maalinedustapelaajana, ja uudentyyppisenä röyhkeänä sentterinä.

Suomessa ei toki löydy samankaltaista massaa kuin Kanadassa tai Venäjällä, Tshekeissä tai Ruotsissakin on enemmän pelaajia, mutta NHL saa suomesta joka vuosi paljon huippupelaajia, maalivahdit ovat tunnustetusti huippuluokkaa, puolustajat varmoja ja kiekollisesti taitavia, hyökkääjät tuntuvat olevan tasaisen harmaata puista massaa, miehiä joilla täytetään NHL-joukkueiden 3. ja 4. ketjuja, hyvinä päivinä saattaa ehkä päästä 2. ketjuun pelaamaan, jos joku on loukkaantuneena.

Suomalaishyökkääjäpelaaja on helppo roolitta NHL:ssä ihan mille tontille haluaa, koska suomalaispelaaja sopeutuu aina, suomalaisilla ei ole tapana diivailla ja sanoa nenä pystyssä neitimäisesti, että "minä pelaan näin" Jan Calounmaisesti, tai jos niin tekee, päätyy siihen asemaan missä Kai Nurminen aikoinaan oli, NHL:stä lentää pihalle. Diivailemaan ei tarvitsekaan ryhtyä, pitäisi vain olla sen verran hyvä omalla tontillaan mitä Selänne oli tai on, pitää olla huippu. Siinä mielessä mennään metsään että nuoret suomalaiset menevät NHL-joukkueisiin ja alistuvat siellä miljoonapalkkaa maksavan työnantajan näkemykseen siitä mikä on pelaajalle se oikea paikka.

Pelaajan tulisi aina pelata sillä tavoin että tuntee pelaavansa sitä peliä missä on hyvä, hyvänä esimerkkinä voi nostaa esiin Niklas Hagmanin joka on ikäluokkansa pelaajista parhaita luistelijoita ja teknisesti taitava pelaaja, Hagman on meille suomalaisille nykyään tuttu lähinnä taidoistaan karvaajana ja nimenomaan kiekottoman roolin pelaajana, kiekollista vastuuta Hagmanille ei anneta, koska ei se sillä mitään osaa tehdä, Göteborgin kisoissa osasi, mutta sitä vastuuta ei tullut, huutoon ei vastattu.

Suomalaisessa juniorikiekossa tunnutaan uskovan joukkueen voimaan eikä yksilön taitoon, vaikea uskoa ettei huipputaitavia yksilöitä olisi joka vuosi tulossa joka paikkakunnalta, syy yksilömenestyksen puutteeseen on joukkueiden menestys, aivan oikein. Juniorijoukkueiden menestys on Liigaseurojen juniorijoukkueille niin tärkeää että A-juniorit, mikseivät jo B-juniorit pelaavat niin omistautuneesti joukkueellensa etteivät ota riskejä kiekon kanssa, yritä peleissä ratkaista yksilötaidolla vaan etenevät kaavojen mukaan, jos poikkeat kaavasta olet erilainen, jos olet erilainen et ole hyvä yleispelaaja, jos et ole hyvä yleispelaaja, sinulle ei ole käyttöä joukkueessa.

A-juniori-ikäisiä pelaajia tuodaan liigapeleihin koska liigajoukkueiden rinki on niin suppea jokavuotisen NHL-paon jälkeen, että A-junioreiden ykkösketjun mies pelaa liigajoukkueen 3.-4. ketjussa, hyvää on toki se että pääsee treenaamaan ”äijien” kanssa ja pelaamaan tosipelejä, mutta kumpi on yksilötaidon kehittämisen tai yleensä yksilön kannalta fiksumpaa, saada vastuuta juniorijoukkueessa vai pureskella mailantuppea liigajoukkueen vaihtopenkillä ja alistua vieläkin menestyksenjanoisemman valmentajan peluutuksen takia pelaamaan suppeammassa roolissa ja pelata vieläkin riskittömämmin kuin juniorijoukkueessa?

En suinkaan sano sitä että taktiikkapuoli pitäisi jättää opettamatta junioreille, Jursinov sanoi aikoinaan "Voimalla ja nopeudella on ylärajat, maksimi joka on helposti saavutettavissa, henkilökohtaisella taidolla ei ole ylärajaa". Turkulainen jääkiekko on hyvä esimerkki siitä kuinka asiat voidaan hoitaa upeasti ja menestyä, toisaalta kuinka upeat resurssit voidaan tuhota ja ajautua jopa konkurssin partaalle.

Kun Jursinov ja taidon opetteleminen tuli Turkuun alkoi menestys, kun Jursinov lähti Turusta alkoi menestys hiipua, uskokoon ken tahto, liittyvätkö nämä asiat toisiinsa?

Eli junioripelaajien pitäisi saada taitoa, siinä on yksi lääke, minkälaista taitoa sitten junioripelaajalle pitäisi opettaa?
Luistelu on tietysti kiekkoilun peruste ja suomessa ollaan kieltämättä hyvällä tasolla edelleenkin luistelun opettamisessa, siis huipputasolla huipputasolla, suomalainen kiekkoilija ei häviä luistelussa muun maailman kiekkoilijalle, pikemminkin päinvastoin.

Laukaisutaito on selvästi menossa suomessa ratkaisevasti alaspäin, onko syynä sitten komposiittimailojen yleistyminen vai puutteet tekniikassa?
Vastaus on molemmissa, nämä kulkevat käsi kädessä, kiekkoilun muuttuessa välineurheiluksi oikaistaan tärkeitä portaita esimerkiksi laukaisutaidossa, tärkeintä on laukoa teknisesti oikein, liikkeen tulee olla teknisesti puhdas, eli valmentajien täytyy opettaa oikea laukaisutekniikka, liikkeessä täytyy olla voimaa ja nopeutta, liikkeessä täytyy olla tarkkuutta viimeisenä tulee se oikea väline, puumailallakin voi laukoa hyvin ja tarkasti jos sen tekee oikein, sen tekee oikein jos sen harjoittelee oikein.

Joten laukomistaidossa tärkeimpänä siis tulee:
- Oikea tekniikka (lihaksiston oikea liikerata)
- Laukaisuvoima (vomakas lihaksisto)
- Laukaisutarkkuus (lihaksiston liikeradan tarkkuus[hermosto])
- Laukaisunopeus (Lihaksiston/hermoston nopeus)
- Laukaisuvarmuus (Liikkeen varmuus)

Näiden jälkeen voidaan alkaa sovittelemaan sitä oikean jäykkyistä vartta mailaan, ja tässä vaiheessa voi miettiä sitä onko tehdasmallin käyristystä syytä muuttaa.

Tämän lisäksi tulee valmentajan opettaa:
- Milloin tulee laukoa: (oman pelaajan maskista, oman kropan maskista, vastustajapelaajan maskista)
- Mihin tulee laukoa: (mistä kulmasta mihinkin kulmaan)
- Mistä tulee laukoa: (Maalintekosektori)
- Milloin ei tule laukoa: (milloin kannattaa odottaa)

Pelaajan pelikäsitykseen on siis upottava näiden (edellä olvien) asioiden ja pelitaitojen on käsitettävä laukaisutaito jolla pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän lisäksi pelaajalla tulee olla:
- Rohkeutta: (yrittää ratkaista peli)
- Itseluottamus: (luotto omaan laukaisutaitoonsa)
- Röyhkeyttä: (halu yrittää ratkaista peli)

Viimeisempänä mainittu röyhkeys, tietynlainen itsekkyys ja todellinen halu tehdä maaleja on kuitenkin se joka erottaa huipputasolla NHL:ssä 30 ja 50 maalin miehet toisistaan, junioripelaajille pitää jo pienenä opettaa että jääkiekko on maalintekopeli ja loppujen lopuksi tehtävän on vain tehdä yksi maali enemmän kuin vastustaja, lähestyäkö peliä siltä kannalta että on syytä olettaa että vastustaja tekee ainakin 5 maalia ja joukkueen on pystyttävä tekemään se 6?
Vai onko pelattava siten että puolustetaan niin että se 3-4 maalia mihin raahket todennäköisemmin kantaa ja toivoa että se riittää pelin voittamiseen.

Olisiko samalla syytä tarkistaa C-junioreista nuorempien pelaajien valmennusta siihen suuntaan että taidon opettaminen menee joukkueen menestyksen edelle, onko seuroille hyötyä pikkujunioreiden mitaleista enemmän kuin huipputason yksilöistä vanhempana, tämä on lähinnä pienien seurojen ongelma, valmentajien menestyshalu saattaa ajaa pelaajien edun ohi.

Huomioitavaa on myös se että taidon opettelemiseen ei riitä pelkästään seurajoukkueiden harjoitukset, joten omatoiminen harjoittelu on ehdoton edellytys huipulle pääsemisessä, tossulätkää ja laukaisuharjoituksia, siellä se tekniikka juurtuu selkäytimeen eikä pujotteluharjoituksissa.
Ulkojäille on mentävä ja isien on jaksettava kolata mökillä ne järvenjäät pikkulapsien käyttöön ennen perjantaipullon avaamista.

Joten yhtälö tekniikka, luistelutaito, laukaisutaito ja maalintekohalu johtavat väistämättä siihen että huipulle ilmestyy lisää maalintekijöitä, kehitys on saatava siihen suuntaan että pienestä massastamme saadaan siitä huipusta vielä terävämpi, juniorikiekonkin rakenteita on syytä tarkistaa, eivät ne miehet sinne maajoukkueeseenkaan miehinä synny.

Kotoisen SM-liigan taso on romahtanut vuosituhannen vaihteen jälkeen, NHL-työsulkukauden jälkeen koko pajatso tyhjeni rapakon taakse, siitä lähtien SM-liigan pelaajien taso on heikentynyt entisestään, helposti seurattava esimerkki on liigan ulkomaalaispelaajien taso niminä, vuosituhannen vaihteessa liigassa pelasi tulevaisuuden nimiä, nykyään huppunimien pikkuveljiä tai NHL:stä poissuljettuja pelaajia, muutamia poikkeuksia tietysti löytyy, mutta suunta on reilusti alaspäin.

Huolestuttavaa on silti se että monessa liigajoukkueessa "nimetön" ulkomaanapu on joukkueen paras pistemies ja kotimainen kärki tulevat kaukana perässä, Suomalaiset Euroopassa pelaavat huiput eivät pelaa SM-liigassa vaan Ruotsissa, Sveitsissä tai nyt kovassa nosteessa olevassa Venäjän sarjassa.
SM-liiga ei kykene vastaamaan palkkakilpailuun, eikä siihen ei tunnu edes olevan halua, aikoinaan Mika Niemisen miljoonapalkkaa kauhisteltiin, nykyään miljoona mummonmarkkaa ei tunnu missään, mutta sinne samalle tasolle Euroopan taalajäiden kanssa ei tunnu olevan halua mennä, onko sitten niin että jostain syystä esim. Sveitsissä seurat tekevät täysillä halleilla voittoa vaikka maksavat huippupelaajista maltaita, miksei suomessa pystytä samaan palkkakilpailuun vaikka hallit ovat monella joukkueella illasta toiseen täynnä?

Missään ei tunnu olevan vikaa SM-liigan johdon mielestä, hallit ovat suhteellisen täynnä eivätkä yleisömäärät ole romahtaneet, muutamat joukkueet ovat tosin taloudellisissa vaikeuksissa, mutta Liiga tienaa playoffeista kyllä sen verran hyvin, ettei paniikkinappulaa paineta vaikka urheilullisesti on laskettu tasaista alamäkeä tilanteeseen jossa NHL:n paluumuuttaja valitsee kotimaansa sarjan ja kasvattajaseuransa sijasta rahakkaamman liigan naapurista.
Liigalle homma on tietysti bisnestä, kaikki mikä jää viivan alle on plussaa ja ei ole nyt niin väliksikään viihtyykö rahvas sirkushuveissa, kunhan sirkus tuottaa tarpeeksi rahaa.

Toiminta on mielestäni aika lyhytnäköistä, eikä liigan tulevaisuus näytä kovinkaan hyvältä, ainakin toiminta-ajatus on menossa niin kauas huippu-urheilusta ja pääsarjatasosta, että ihmettelen jos yleisömäärät eivät lähde laskuun jyrkästi.

Ongelmia siis riittää suomalaisessa jääkiekkoilussa kaikilla tasoilla, junioripuolella, maajoukkuetasolla ja pääsarjatasolla. Onko nyt syytä ryhtyä toimiin vai kannattaako vielä ottaa muutaman vuoden ajan rahat pois kansalta ja toivoa että bensaa riittää vielä senkin jälkeen, vai onko nyt sen aika että kiekkoilussa tehdään rakenteellisia muutoksia, yritetään tuottaa kansainväliselle tasolle huippupelaajia joka ikäluokasta myös sinne ihan terävimpään huippuun, rakennetaan maajoukkuetoiminta yhtenäiseksi, pelillisesti kilpailukykyiseksi, yleisön kannalta näyttäväksi, tulosta tuovaksi ja pelaajille kiinnostavaksi ehdottomaksi kunnia-asiaksi? Palautammeko SM-liigan takaisin sen "loiston päiviin" ja teemme siitä kasvualustan NHL pelaajille, hyvän paikan minne voi tulla sen jälkeen kun ei jaksa pelata taalajäillä 82 peliä ja playoffit päälle, vai annammeko sen kaiken lipsahtaa sormien välistä sinne missä on halua sijoittaa rahaa ja energiaa.

Jääkiekon "momentum" ei ole enää suomessa, 1995-kevään kultahuuma on jo kaukana, kiekkoilu tarvitsee uuden nousukauden ja nosteen, kriittinen kirjoittaminen kiekkoilutoiminnasta on suuri osa nykyaikaa, asioista ei pidä hyssytellä, ei tosin pelkästään räksyttääkään, niin kuin "keltainen urheilulehdistö" välillä tekee.

Oikea toiminta johtaa pitkäaikaiseen menestykseen, toivottavasti suomessa olisi vielä uskoa ajatella sinne viiden vuoden päähän ja pitemmälle, eikä odottaa joka kevät kerrallaan sitä seuraavaa pienellä ihmeellä tulevaa mestaruutta joka tänä keväänä oli taas niin, lähellä mutta julmasti ja oikeudenmukaisesti meiltä kuitenkin taas vietiin.

Parempia aikoja odotellessa, toivottavasti kaikki suomalaiset huippujääkiekkoilijat löytävät tiensä kesäharjoituksiin ja valmistautumaan seuraavaan kiekkokauteen, jonka alkuun ei oikeastaan ole edes kovinkaan pitkä aika.

Paroni von Vittenberg
DK-News Kiekkotoimitus

Voit keskustella aiheesta täällä!